Epävarmuudessa lepäämisen rohkeudesta

Epävarmuudessa lepäämisen rohkeudesta, osa 1.

Erityisesti meissä länsimaisissa ihmisissä näyttää asuvan evolutiivinen varmistelun suuri tarve. Asioiden, prosessien ja tekemisten klousaamisen tarve on juurtunut meihin syvälle.  Amerikkalaiset psykologit ovat antaneet ilmiölle tehokkaan lyhenteenkin – NFC – Need For Closure!

Tehokkuutta ja tuloksentekokuntoa osoitetaan kyvyllä määritellä, rajata ja saattaa päätökseen erilaisia tilanteita ja asioita omassa ja yhteisessä tekemisessä.

On asioita ja tilanteita, joissa klousaamisesta on hyötyä ja sillä on merkitystä; klousaamme kauppoja ja suunnittelemme prosesseja sekä määrittelemme linjauksia erilaisiin tilanteisiin.  Tämä kaikki on sinänsä hyvää, mutta jotakin on mennyt pahasti pieleen kun määrittely ja klousaaminen on ottanut paikan ihmisten välisessä vuorovaikuttamisessa ja kohtaamisessa itsessään.

Vuorovaikuttamisesta on tullut yksi suuri varmistelun painikenttä.  Keskustelun raamit on laitettu kuosiin jo ennen kohtaamista. Skenaariot lyöty mielessä lukkoon ja varasuunnitelmat takataskussa. Seuraa joukko tylsiä monologien sarjoja, joissa kukin kisaa oikeassa olemisen taidossa ilman todellista kohtaamista. Kilpaillaan siinä kuka saa seuraavaksi olla äänessä ja lopulta vain harva on ja sitä harvempi sanoo mitään syvästi merkityksellistä, joka veisi asioita oikeasti eteenpäin.

Missä oikein lepään kun epävarmuudessa lepään?
Lepään itsessäni – omassa kehossani – omassa pelossani. Lepään sinussa. Lepään siinä, etten voi eikä minun tarvitse hallita tilaa, tunnetta ja energiaa, joka yhteisessä vuorovaikutustilanteessamme syntyy. Minun ei tarvitse määritellä tätä vuorovaikutuksen hetkeä.

Epävarmuudessa lepääminen on itsen ja toisen kohtaamisen ydinkysymys. Luovun illusorisen varmuuden rajoittavista raameista.  Jaan itseni – tulen näkyväksi, annan itseni tulla vaikutetuksi sinusta, sanoistasi, tunteistasi, tästä energiasta, jossa luomme yhdessä jotakin uutta ja yllätyksellistäkin.
Tässä paradoksissa, tilassa, jossa monet mahdollisuudet ovat läsnä, hapuillen haemme ja luomme todellisuuksia, joista syntyy uusi ratkaisu ja uusi luova idea.

Rohkeus levätä kohtaamisessa on rohkeutta tulla näkyväksi – tehdä asioita näkyväksi. Miksi emme avoimesti tuo näkemyksiämme esille palavereissa? Miksi olemme hiljaa kun pitäisi sanoittaa jotakin oikeasti tärkeää? Miksi joku poistuu paikalta kun olo alkaa tuntua epämukavalta? Mitä me autenttisessa läsnäolossamme pelkäämme? Mitä me kohtaamisessa oikein pelkäämme?  Pyrimmekö kuristavaan kiihkeyteen asti säilyttämään illuusion sosiaalisesta eheydestä ja tasapainosta ettei vain synny sitä säröä, joka voisi aidosti saada aikaan jotakin merkityksellistä uutta?